9.1.2012

Poika sai pankista kirjeen, että olisi aika hankkia Visa Electron -kortti. Mikäpäs siinä. Tili oli avattu jo vauva-aikana, joten oma pankkikortti olisi ihan tarpeellinen.

Konttorit ovat muuttuneet vuosien saatossa aika karun näköisiksi. Alakerran jonotusautomaattiin oli teipattu lappu, jossa sanottiin, että korttihakemukset hoidetaan toisessa kerroksessa. Sinne sitten ja jonotusnumeron kanssa puupenkkeihin istumaan.

Tovin odottelun jälkeen oli meidän vuoromme. Istahdin pojan kanssa rinnakkain pankkivirkailijaa vastapäätä. "Tulimme hakemaan Visa Electronia", sanoin. "Hän on varmaan alaikäinen", virkailija totesi minulle. Mainittakoon tässä vaiheessa, että poika on komeat 185 senttiä pitkä ja täysin puhekykyinen. "Sille voi puhua suoraan", tokaisin virkailijalle.

Jos ajattelin, että näpäytys saisi asiakaspalvelijan vaihtamaan tyyliään, erehdyin. Olimme unohtaneet pojan henkilöllisyyspaperit kotiin, mutta armeliaasti saatiin kuitenkin hakemus täytettyä. "Kuinka paljon laitetaan päivittäiseksi nostorajaksi?" "Mikä on yleensä raja?" "Ei sellaista yleistä rajaa ole. Jokainen saa itse päättää." Ahaa. Kysyin, voisiko hän katsoa, minkälainen raja oli sovittu veljelle. Äänekäs huokaus ja tsekkaus.

Asenne muuttui hiukan siinä vaiheessa, kun piti valita kortin ulkonäkö. Ilmeisesti oli mukavaa hakea kansio, jossa oli erilaisia kuva-aiheita. Kun vielä tarkistin, pitääkö valmis kortti hakea konttorista ja jonottaa uudelleen, sain vastauksen, että ei täällä ole mitään ohituskaistoja.